Pastori Timo Leskinen aloitti puheensa raja- ja laatokankarjalaisten sankarivainajien muistomerkillä lukemalla raamatusta Joosuan kirjan neljännen luvun.
Rakkaat pälkjärveläiset, te rajan takana syntyneet ja me tällä puolen elämämme aloittaneet.
Joosuan johtama vanhan liiton kansa seisoo rajajoella Jerikon edustalla ja kokee Jumalan ihmeen. Joen vedet jakautuvat kuin muinoin Kaislamerta ylitettäessä. Tapahtuman muistoksi pystytetään 12 kiveä. Ystävät, mekin tässä seisomme hautausmaan kulmassa kahdentoista kiven ympäröiminä. Kiviin on kirjoitettu satamäärin nimiä. Ne kätkevät viestin, joka meidän varttuneemman väen on osattava kertoa lastemme sitä kysyessä.
Perinteistä pitäjäjuhlaamme on aina vietetty näin heinäkuussa jo 65 vuoden ajan. Nyt osuu kohdalle toinenkin merkkipaalu. Kesällä 70 vuotta sitten itäinen suurvalta yritti tosissaan tehdä lopun itsenäisestä Suomesta. Viipurin lahdelta Tali-Ihantalan kautta Laatokan Karjalaan, siitä Ilomantsiin ja vieläkin pohjoisemmaksi ulotettu suurhyökkäys saatiin pysäytetyksi. Hintana ihmeelle oli sankarihaudoissa makaavien nuorten miesten elämä.
”Puolesta heimon ja maan”. Siinä on näiden kivien ja nimilistojen sanoma myös seuraaville sukupolville. Rajantakainen oman pitäjämme sankarivainajien lepopaikka Pälkjärven kirkonmäessä on sekin tullut tutuksi kaikille luovutetun Karjalan toivioretkeläisille. Jumalalle kiitos. Jo parikymmentä vuotta olemme saaneet vaalia tätä maapalaa kotiseuturakkauden ilmentymänä.
Joosuan johtamalle kansalle virran ylitys oli uusi alku kansakunnan elämässä. Karjalan heimolle evakkomatka rasituksineen ja nöyryytyksineen oli sekin uusi alku. Kertojat itse ovat harvenneet mutta muistot kulkevat suvussa paperille ja magnetofoninauhoille talletettuina. Myös ihka oikeita muistoesineitä on pantu talteen: vanerikapsäkki, evakkohevosen länget, jo kaksi pakomatkaa kestänyt soppakulho. Ja luonnollisesti joukko valokuvia ynnä kirjeet. Lähettäjänä tai vastaanottajana kukaties yksi niistä miehistä tai lotista, joiden nimet ovat täällä kivissä kaiverrettuina.
70 vuotta vanhentaa ihmistä mutta se muuttaa myös maisemaa. Sammalkerros Pälkjärven navetan raunioilla, alapelto läpeensä soistunut, kiikkupuuna toiminut vanha koivu jo aikapäiviä ukkosmyrskyssä kaatunut. Moni tässä seisovista on on ehtinyt luovuttaa pois toisenkin kotinsa. Sodan jälkeen rakennettu talo on vaihtunut kirkonkylän riviasunnoksi tai kaupunkikortteeriksi. Todella paljon omakohtaista historiaa on nyt rauhan aikana hukattu tien alle tai teollisuuden tonttimaaksi. Miten olemme osanneet itsenäistä Suomea viimeiset 70 vuotta vaalia? Maailmanmenoa tarkastellessa tulee välistä mieleen, että olemme hoitaneet paremmin omia asioitamme kuin kansakunnan parasta. Lyhyt harras hiljentyminen sankarikivien äärellä on hyödyllinen itsetutkistelun paikka.
Rauha ei näet ole itsestäänselvyys edes tämän päivän Euroopassa. Viikko sitten palasin Marja vaimon kanssa Viron matkalta. Siellä sukulaiskansa on herkistynyt seuraamaan Ukrainan tapahtumia. Oltiin kiitolliset keväällä allekirjoitetusta rajasopimuksesta. Toisaalta muisteltiin, miten vähän paperisopimuksilla on ollut arvoa suurvaltapolitiikassa.
Puheeni aluksi luin kappaleen Jordanin ihmeestä. Joosua oli heimojohtaja ja samalla sotapäällikkö. Myös oman kansamme vaiheet ovat näyttäneet, että maa tarvitsee sekä osaavia neuvottelijoita että taitavia marsalkkoja. Onneksi heitä molempia on astunut esiin Suomen kohtalon sitä vaatiessa. Meidänkin tulee jokaisen kykyjemme ja voimiemme mukaan yhä olla isänmaata palvelemassa. Siihen velvoittavat osuvasti kiviin kaiverretut sanat ”Puolesta kansan ja maan”.
Kuva Lissu Kaivolehto